6.1.2018 hain äitini mukaan päivään, joka oli raskain koskaan kokemamme. Pakkasin mukaan lankoja ja puikkoja, itseni tuntien en osaa istua vain ja odottaa. Istuin isäni vierellä ja neuloin, langoista joissa väritkään eivät sopineet toisiinsa, liian isoilla puikoilla. Jokaiseen silmukkaan on kuitenkin neulottu rakkautta, muistoja ja kyyneliä. Helpotusta siitä, että isäni eli hyvän elämän ja loppuun saakka arvokkaan elämän äitini rakastavassa hoidossa. Huoli äidin jaksamisesta tässä vaikeassa tilanteessa, yli 50 vuoden yhteiselon päättymisestä. Surua menetyksestä ja toivoa tulevasta. Kaikki mahdolliset ajatukset ja tunteet. Silmukoita sukassa satoja, monta asiaa käsiteltynä.
Sukka oli melkein valmis, kun isäni ote elämään alkoi hiipua. Läheiset ihmiset olivat kerääntyneet isän ympärille ja huoneessa oli rauhallista. Tilanne kaikessa surullisuudessaan oli levollinen. Lopetin neulomisen, en voinut tehdä viimeistä kierrosta, en vain pystynyt. Yritin ehkä saada lisää aikaa, edes minutteja. Tämä sukka tulee päätymään muistojeni laatikkoon. Ehkä joskus sitä katson muistaen loppiaspäivän 2018, kaiken sen tunteiden kirjon jonka päivän aikana läpi kävin. Neulomisen terapeuttisesta vaikutuksesta on tehty tutkimuksiakin, tämä oli minun keinoni selviytyä.
Muistoja kannan ikuisesti sydämessäni, rakkauteni ei koskaan tule vähenemään. Lepää rauhassa isä <3
